Vilja-Tuulia Huotarinen, “Everything Must Be Imagined”

Kaikki on kuviteltava, jos mielii pysyä hengissä.
Kun nurkan takaa huutaa pum, ei tiedä, keneen osuu.
Piha on ei kenenkään maat, ruumiit makaavat rauhassa,
hipihiljaa vieri veressä. Teen keinussa kieppejä kaksitoista
kertaa peräkkäin, en ole aivan terve. Puut ovat tänään vaiti,
vain Drakenit vihlovat ilmaa, kovaa ja korkealta laulan
radion päälle.

Olen vanha, ehkä kymmenen vuotta. Humallun tuskasta,
kepeistä suruista tulee krapula. Keittiöön laskeutuu kirpeä
napalmi ja uunissa tuoksuu vehnäs. Syön rusinat
yksitellen jokaisen pullan päältä.

* * * * *

Everything must be imagined if you want to stay alive.
When you shout “Bang!” from round the corner, you don’t know who you’ll hit.
The yard is no man’s land. The bodies lie in peace,
quite quietly, side by side, bloodied. I do twelve twirls in a row
on the swing. I’m not entirely well. Today the trees are still,
only the Drakens grate the air. I sing loud and high
over the radio.

I’m old, maybe ten. I’m drunk on suffering,
easy woes give me a hangover. Acrid napalm
settles on the kitchen, the oven smells of rolls. I eat the raisins
one by one from the top of each and every bun.

Source: Vilja-Tuulia Huotarinen, Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), p. 56. Photo and translation by Thomas H. Campbell

Jorma Etto, “The Boys”

Pojat

Naapuri löysi unohdetun helmen, sika sen söi,
jonkun sanottiin tavanneen aarteita arkun.
Me pojat kynsimme kepillä multaa,
siinä oli siemenen ja lannan haju.
Me pojat emme uskoneet taruihin
joita emme keksineet itse.

*****

The Boys

A neighbor found a forgotten pearl. A pig ate it.
They said someone had discovered a coffin’s treasures.
We boys plowed the dirt with a stick.
It smelled of seed and manure.
We boys did not believe in tales
We did not concoct ourselves.

Source: Jorma Etto, Ajastaikaa (Porvoo–Helsinki: WSOY, 1964), p. 37. Photo and translation by Living in FIN

Hannu Salakka, “The Snowfall Slowly Sifts the Air Pollution”

Lumisade seuloo hitaasti ilman epäpuhtaudet.
Seinät ovat kylmät,
tekee mieli nostaa jalat tuolille.
Vatsassasi
ihon alla on arpia
niinkuin jonkin tuntemattoman eläimen kynsiminä.
Lapsi juoksi jo lattiala
ja puhuu itselleen omalla kielellään,
se on jo lähdössä,
me jäämässä tähän.

**********

The snowfall slowly sifts the air pollution.
The walls are cold,
Making you feel like propping your feet on the armchair.
Under the skin
In your stomach are scars
Like an unknown animal’s claws.
The child dashes round the floor,
Speaking to itself in its own tongue.
It’s on its way,
We’re staying here.

—Hannu Salakka, Ennen kapaisin tähän (Otava, 1983)

Translation and photograph by Living in FIN

Eeva Kilpi, “February”

Eeva Kilpi

Helmikuu
On irrottava lapsistaan, sanoo isoäiti.
Se on vaikeampaa kuin vanhemmista irtoaminen,
koska vastuu siirtyy eteenpäin
ja kulkee mukana hautaan saakka.

On suojeltava lapsuutta lapsissaan,
heidän viattomuuttaan
joka vajoaa aikuisuuden kerrosten alle.

Siellä se kuitenkin yhä on,
syvällä, ahtaalla ja piilossa,
kunnes sen kohtaa taas
lapsenlapsissaan.
Silloin on suojeltava heitä,
sillä äkkiä hekin vain pyörivät maailmalla
ikäistensä kanssa

ja sinä ihmettelet
mihin aika meni,
miksi he muuttuivat
kun itse pysyit samana:

lapsena joka tarkkailee maapallon elämää
vanhuutensa periskoopilla.

Eikä kukaan tiedä
että tähystäjä on talvisodan aikainen pikkutyttö,
vanhentumaton,
jolle yhä tapahtuu mullistavia asioita,
jonka maailma yhä järkkyy.

– Minä virtailen, sanoi äiti.
– Minäkin virtaan, äiti,
ees ja taas.

February
You need to detach yourself from your children, says grandmother.
It is harder than separating from parents,
because the responsibility moves on
and goes with you to the grave.

You need to protect the childhood in your children
their innocence
which sinks under adulthood’s layers.

It is still there, however,
deep, cramped and hidden,
until you encounter it again
in your grandchildren.
Then the need to protect them,
since suddenly they too are spinning round like the globe
with peers

and you wonder
where the time went
why they changed
while you yourself stayed the same:

a child who monitors life on earth
through the periscope of old age.

No one knows
that the lookout is a little girl from the Winter War,
who never grows old,
to whom devastating things are still happening,
whose world is still shaking.

“I’m flowing,” said mother.
“I’m flowing, too, mother,
back and forth.”

—Eeva Kilpi, Kuolinsiivous (WSOY, 2012)

Translated by Living in FIN. Photo of Eeva Kilpi courtesy of Kotiliesi magazine