Hannu Salakka, “Reflections”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mietteitä | Reflections

Se mitä tarjotaan ei ole sitä, mikä on tarpeen, vaan yleisen edun vuoksi; niinkuin mies, joka saa muuttaa pois, vuokrata huoneen ja tehdä työtä voidakseen asua sen huoneen.

What is supplied is not what is needed but in the public interest, like a man who can move away, rent a room, and work to live in his room.

Vaihtoehdoilla on pakon luonne, en suostu kuuntelemaan, opettelemaan, puhun omin sanoin, omin silmin totean.

Alternatives are compulsory by nature. I’d rather not listen and learn, but speak my own words and note things with my own eyes.

Käytännöllistäkö järjestelyä se, että ihminen sinällään ei enää riitä, että tarvitaan jokin tunnustus?

Is it a practical arrangement that the individual as such is no longer enough to need any recognition?

Kun kuuntelee ihmisiä yhdessä ja erikseen, ei ole enää puhe samasta asiasta.

When you listen to people together and separately, they are no longer talkinga about the same thing.

En halunnut puhua heille enkä osannut välttyä; nyt he haluavat kuulla ääneni osoitaakseen olevansa välittämättä siitä, tietääkseen miten asiat hoidetaan vaikenemalla.

I didn’t want to talk to them nor could I avoid it. Now they want to hear my voice to show they are ignoring it, to know how things are done by keeping one’s mouth shut.

Vanhaa taloa purettiin. Jätin patsaat katselematta sillä niiden olemassaolon ainoa tarkoitus on, että ne pysyisivät aina näkyvillä.

The old house was demolished. I left the statues without looking, because the only point of their existence was they would always be visible.

Äänien sekasorto; kaikki haluaisivat sanoa, kukaan ei kuuntelisi, vain joku suostuisi puhumaan itsekseen.

A babel of voices: everyone would like to speak, no one would listen, only some would be willing to speak to themselves.

Kun ihmisestä tulee tunnus, tietoja lomakkeella, häntä itseään ei enää kutsuta kuultavaksi asiasta.

When inviduals become IDs, data on a questionnaire, they will no longer be asked to hear their dossiers.

Näillä totuuksilla, ulottuvuuksilla ei ole tarpeeksi etäisyyttä, syvyyttä, vain se minkä ovat ennalta alitajunnassa tulevat askeleet.

These truths and dimensions lack distance and depth. They are only preliminary future steps in the subconscious.

Maisema ei ole alakuloinen vaan mieli, jonka silmät sitä katselevat. Sanotaan ajan olevan sellainen, että palaajan mieli halaa siihen maahan, josta hän on lähtenyt.

A landscape is not melancholic, but rather the mind whose eyes regard it. They say time is such that the returnee’s mind embraces the land he has left.

Kuoriutua kerros kerrokselta, kunnes jää vain yksi ainoa lause: mikään ei ole merkitykseltään vähäinen vaan mitätön.

Hatch one layer from the next until only a single sentence remains. Nothing has little meaning but nothingness.

Miten erilaiset ilmeet, kun hymyilee tai on vaiti.

How different your expression is when you smile or keep quiet.

Niin monilla sanoilla on kuolleen arvo, musta arvokas kyyti.

So many words have dead value, a black valuable lift.

Päämääriä ei ole muita kuin se mitä meille näistä päivistä jää.

Goals are nothing other than what remains of our days.

Usein asioissa on hyvää juuri se että ne kuin huomaamatta jäävät kesken.

Sometimes, it is good when things are left imperceptibly unfinished.

Vain pienet hetkelliset ajatukset ovat todellisia, kuolemattomillla ei ole käytännön merkitystä.

Only tiny fleeting thoughts are tangible. Immortal thoughts have no practical meaning.

En näe tätä kaikkea, tai jos näеnkin, jokin minussa ei sitä nimeä.

I can’t see all of it, and when I can see it, I don’t have a name for whatever it is.

En puhu enää maani kieltä enkä toisilla kielilla; ajattelen itsekseni.

I will no longer speak my country’s language or another language. I will think myself.

Milloin puhun, en puhu omia puheitani, niin syvälle en itseäni tiedä.

When I do speak, I won’t speak about my own words. I don’t know myself so deeply.

Kädestä käteen kiersivat itselle kirjoitetut viestit tapaamatta vastaanottajaa.

They circulated messages by hand to themselves without meeting the recipient.

Ottaisi osaa keskusteluun; odotettaisiin sanovan asioita, joita muut puhuvat.

If you took part in a discussion, you would be expected to say the things the others are talking about.

Kun ongelmat käännetään ratkaisuiksi, ostetaan kaikki mitä myydään.

When problems are translated, everything is up for sale.

Vakiintunut ja tavanomainen tuovat aina väistämättä mieleen henkisen köyhyyden; elämä on siellä missä tunteet aina ylittävät järjestykseen.

The standard and commonplace inevitably bring spiritual poverty to the soul. Life is where the emotions transgress order.

Auringon paistaessa ajattelen; miten se myisi kuvana, menestyisi, kuin tämä aika mittaan arvon sille mistä pystyy luopumaan.

As the sun shines, I think how would it sell as a picture, would it be successful, as this time is measured by the value of what it can abandon.

—Hannu Salakka, Myötäisien tuulien risteykssesä (Otava, 1978), pp. 39-44. Photo and translation by Living in FIN

Hannu Salakka, “No One I Meet Here”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kukaan,
jonka täällä tapaan,
ei ole täältä, enkä minäkään.
Vieraat ihmiset vain kulkevat ikkunan ohi
niinkuin aamut tuoden vastustamattomasti päivät,
viholliset
joita ei voi tappaa yhtä kerrallaan,
kasvoista kasvoihin,
ja yhdessä ne ovat voima
jolle ei voi mitään.

::::::::::::::::

No one
I meet here
is from here, and neither am I.
Strangers just walk past the window,
as the mornings irresistibly bring the days.
Enemies
who cannot be killed one at a time,
face to face,
while together they are a power
to whom nothing can be done.

—Hannu Salakka, Myötäisien tuulien risteyksessä (Otava, 1978), p. 70. Photo and translation by Living in FIN

Hannu Salakka, Three Poems

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

1

Seinällä kääntyy kellastunut lehti
toukokuusta kesäkuuhun.
Ilmassa on juuri lakanneen musiikin tuntu,
sävelten, jotka ovat jo vaienneet
tai syntyneet saamatta ääntä.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

The yellowed page on the wall turns
from May to June.
There’s a feeling in the air of music stopping,
of tunes going silent
or starting up again without making a sound.

2

Kolea ilta, vanhaa musiikkia.
Värit menevät valon myötä,
vain sävyt jäävät, hämärä,
jossa vihreää melkein mustasta melkein valkoiseen;
maailma vedenalainen,
rajapinta kuultavan taivasta vasten.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

A chilly evening, old music.
The colors fade in the light,
leaving only overtones, dusk,
in which green has gone from almost black to nearly white.
The world is submerged,
the interface translucent against the sky.

3

Yö on vain varjo,
unet ovat toisesta maailmasta
joka meillä vain yksin on.
Näyt syntyvät
painuakseen jälleen unohduksiin niinkuin ne,
jotka elivät täällä ennen.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Night is a mere shadow,
dreams are from the other world,
which is the only one in our parts.
Visions are born, as it were,
so those who lived here before
descend once more into oblivion.

— Hannu Salakka, Kesä kesältä syvemmin (Otava, 1977), pp. 7–9

Interior view of the Lauritsala Church (Lappeenranta, South Karelia) and translations by Living in FIN

Hannu Salakka, “The Snowfall Slowly Sifts the Air Pollution”

P2250022

Lumisade seuloo hitaasti ilman epäpuhtaudet.
Seinät ovat kylmät,
tekee mieli nostaa jalat tuolille.
Vatsassasi
ihon alla on arpia
niinkuin jonkin tuntemattoman eläimen kynsiminä.
Lapsi juoksi jo lattiala
ja puhuu itselleen omalla kielellään,
se on jo lähdössä,
me jäämässä tähän.

**********

The snowfall slowly sifts the air pollution.
The walls are cold,
Making you feel like propping your feet on the armchair.
Under the skin
In your stomach are scars
Like an unknown animal’s claws.
The child dashes round the floor,
Speaking to itself in its own tongue.
It’s on its way,
We’re staying here.

Hannu Salakka, Ennen kapaisin tähän (Otava, 1983)

Translation and photograph by Living in FIN

Hannu Salakka, “A Sleepy Girl on the Morning Bus”

Aamulla bussissa uninen tyttö
toiselle tytölle:
Miun pitää mennä kurseille Valkeekoskelle,
vaikka mie en tiiä missä se semmonen Valkeekoski
on,
kaipa se jostakin löytyy.

Asemalla kaljuksi ajettu mies
käveli pientä ympyrää ja puhui itsekseen.

Ihmiset saavat joskus merkillisiä ajatuksia.

Jo uutiskuvien kasvoista näkee,
että tässä maailmassa vain vanhat miehet
ovat kotonaan.
Jättävätkö he meille perintöä,
enemmän aikaa kuin heillä itsellään on jäljellä?

Käärmeiden pyydystämisestä ei ole hyötyä,
vastamyrkkyä ei löydetä.
Jos ydinsota todella käydään,
se päättyy siihen
että eloonjääneet syövät toisiaan.
Mita muutakaan syötävää heillä olisi?

Kun kävelin tiellä,
korviini tuuli,
jäiset puut napsahtelivat,
lumi narisi ja parkui.
Tiesin ettei ketään olisi kotona.

A sleepy girl on the morning bus
said to another girl,
“I gotta take classes in Valkeekoski,
even though I dunno where this Valkeekoski place
is.
Maybe it will turn up somewhere.”

At the station, a man whose head was shaved bald
walked in tiny circles and talked to himself.

People sometimes get peculiar ideas.

You can see from the faces in the news
that only old men are at home
in this world.
Will they leave us a legacy,
more time than they have left themselves?

There is nothing to be gained from snaring snakes
if no antidote can be found.
If nuclear war really takes place,
it will end with
the survivors eating each other.
What else would they eat?

As I walked down the road,
the wind blew in my ears,
the icy trees snapped,
the snow whined and blubbered.
I knew that no one would be at home.

Hannu Salakka, Ennen kapaisin tähän (Otava, 1983)

Translation and photo by Living in FIN

Hannu Salakka, “There Are Many Suns”

pb050073

Aurinkoja on monta.
Me olemme liian kaukana toiveinemme
joiden emme uskalla antaa toteutua.
Valo joka lähti meitä tavoittamaan
on jo ohi
kun se saavuttaa meidät,
yhteen ääneen väitämme
että edes nuorina
emme pelänneet pimeää.

There are many suns.
We are too distant with our hopes,
which we don’t dare let come true.
The light that set out to meet us
has already passed
when it reaches us.
We claim in unison
that even when we were young
we were not afraid of the dark.

—Hannu Salakka, Vuoden viimeisenä ja ensimmäisenä yönä (Otava, 1996)

Translation and photo by Living in FIN